Tomas piirtämässä! <3
Aamulla menin orpolaan iloisena siitä että muut kivut olivat jo poissa paitsi vasemman jalan akillesjänne tuntui kipeältä kävellessä. Pystyin kuitenkin jo kävelemään normaalimmin kuin kertaakaan Ilembulassa ollessa ja se tuntui hienolta. Yöllä oli ukkostanut ja polku oli vielä entistäkin kuoppaisempi mutta hyvin siinä vielä pystyi kulkemaan.
Orpolassa oli tosi hiljaista kun menin sinne, mamaa ei näkynyt missään ja lasten huoneista ei kuulunut ääniä. Näin jonkun sikäläisen miehen seisovan lasten huoneiden lähellä ja hänellä oli yksi tyttö sylissään. Ihmettelin hiukan mutta mennessäni pienten huoneeseen katsomaan onko kukaan hereillä, miehen sylissä oleva tyttö pyrki syliini ja mies kiitti ja meni ovesta ulos. Myöhemmin kuulin että mies oli yksi sairaalan lääkäreistä joka on ottamassa juuri tämän tytön lapsekseen vaimonsa kanssa. Ihanaa, yksi näistä pienistä saa kodin!
Anna taitaa olla väsynyt.
Aloin nostella pieniä, jo hereillä olevia sängyistä ja mama tuli pesemään lapsia. Rasvailun ja pukemisen jälkeen aloiteltiin päivän leikkejä. Joku lapsista oli kuumeessa ja toinen ei halunnut olla sylissä mutta itki kuitenkin jos ei päässyt syliin ja koko päivä oli känkkäränkkä vähän jokaisella. Kun isommat menivät syömään menin nukuttamaan pienintä, 3kk ikäistä vauvaa. Pidin häntä sylissä ja lauloin niin kauan kun hän nukkui. Olisin voinut jäädä sinne laulamaan tuolle pikkuiselle vaikka koko loppupäiväksi(elämäksi) ja häntä sylittämään.
Mama tekee puita keittiöön, aikamoinen ase!
Tegemea, rakas hymyileva keijukainen! Tämä tyttö oli ensimmäisenä kiipeämässä joka paikassa, silmät piti olla selässäkin. Monet lapset kutsuivat minua mamaksi mutta tälle tytölle olin aina bibi, isoäiti. :) Alempana myös hymykuva hänestä, hymytytöstä.
Alhaalla rakas Erik, poika jolla myös on hymy herkässä. Suloinen 'iso poika' jonka olisin voinut yhtenä näistä lapsista tuoda hyvin vaikka mukanani kotiin. Itseasiassa, kaikki heistä olisin halunnut ottaa mukaani!
Illalla kävelin asunnolle päin ja iloisena ajattelin että ihanaa, tämä kipu alkaa jo hellittää. Kävelimme iltaruualle samassa talossa asuvien naisten kanssa ja hekin huomasivat muutoksen kävelyssäni ja iloitsivat kun jalat alkaa vihdoinkin olla paremmat. Astuin ruokalan paria porrasta ylös ja vasemmalla, kipeällä jalalla asuessani otin tukea ovesta kun tajusin etten pysty sillä jalalla ihan ilman tukea nousemaan portaita. Samalla kun koskin ovea se antoikin periksi ja kaaduin betoniportaalle polvilleni. Tunsin kovan, vihlovan kivun vasemmassa akillesjäneteessäni kaatuessani. Sanoin heti, nyt meni aikillesjänne. Ruokailun aikana nilkkani turposi melkein kaksinkertaiseksi. Pääsin jotenkin nilkuttaen takaisin asunnolleni mutta jalka oli nyt tosi kipeä ja joka askeleella tuntui kuin siitä repeäisi jotain.
Samassa talossa asuva lääkäri katsoi jalkaa ja kun kokeilimme nilkan takaosaa siinä oli selvästi kuoppa ja se oli erilainen kuin toisen jalan nilkka. Anna, lääkiksessä opiskeleva haki M:n paikalle ja hän sanoi heti että akillesjänne on revennyt mutta ei ole kokonaan poikki. Hän kehoitti minua lepäilemään ja välttämään kävelyä ja laitoimme jalkaan idealsiteen. Oli kuitenkin pakko kävellä koska talossa oli wc:kin talon toisessa päässä, en voinut täysin olla paikoillaan vaikka sitä yritinkin. Sinä iltana mietteet oli aika synkät. Muistin yhden tuttavan jolla akillesjänne oli revennyt ja hän oli joutunut kävelemään keppien kanssa monta kuukautta ellei peräti puoli vuotta. Minulla oli Suomeen paluu parin viikon päästä ja pohdin jo kuka vie Beetä ulos jos kävelen silloin kyynärsauvoilla tai vastaavilla. Illalla keksin että jonkun on vaan vietävä minut maanantaina töihin autolla jos jalka on yhtä kipeä kuin nyt.
Kävelen vielä tänäänkin kyynärsauvojen kanssa. Tuo mitä äsken kerroin tapahtui jo helmikuun 19. pv joten tästä tulikin tosi pitkä aika parannella tätä jalkaa. Jatkan kertomusta taas jossakin vaiheessa.
Näkymä meidän talon terassilta alas savannille. Kaukana on vuoret ja vasemmalla, vähän pidemmällä on joki.
Kommentit