Orpolan pihalla kasvaa papaija (nami).

Jatkan matkani muistelua pitkästä aikaa. Olen kesäkuun alusta saakka ollut illat kesäyliopistolla opiskelemassa swahilia enkä ole jaksanut/saanut aikaan kirjoittaa mitään pitkään aikaan. Kurssi loppuu ensi viikolla tenttiin ja seuraava kurssi on vasta syksyllä. Toivon kesäisiä säitä kun nyt alkaa olla aikaa nauttia niistä.

Keskiviikkona, 24. helmikuuta en mennyt aamulla töihin vaan jäin odottelemaan kuka tulee hakamaan minua sairaalaan. Tiesin, että jalka on kipsattava vaikka en ollut siitä mitenkään iloinen. Aamupäivällä ehdin jo nukkuakin uudestaan ja lukea ennen kuin yhden paikkeilla toinen M tuli hakemaan minut autolla sairaalan puolelle.

Sairaalan pääportti, sen takana aukeaa suuri sairaala-alue. Orpola on tästä puolen kilometrin päässä vasemmalla.

Menin istumaan pitkälle penkille ulos katoksen alle missä muutkin lääkärille pääsyä odottavat istuivat. Harmittelin kun en ottanut kameraa mukaan. Ohi kulki äitejä lapsi selässään, mamoja isojen risukimppujen kanssa menossa ruuanlaittopaikalle ja lapset leikkivät talojen ja puiden varjossa. Yllä olevassa kuvassa näkyy sairaalan pääportti. Heti sen vasemmalla puolella on mamojen keittopaikka missä he keittävät ruokaa potilaille. Sairaala ei tarjoa ruokaa joten perheenjäsenet ovat tärkeässä asemassa tekemässä ruokaa ja syöttämässä ja hoitamassa potilaita tarvittaessa.

Ohi meni paljon sairaanhoidonopiskelijoita pukeutuneina aniliininpunaiseen pukuun ja valkoiseen essuun ja hilkkaan, oranssipukuisia apuhoitajia ja valkopukuisia sairaanhoitajia ja lääkäreitä. Sain koko päivän seurata sairaalan toimintaa ja välillä sain tilannetiedotuksen kun toinen M tuli kertomaan että nyt on kiireellinen tapaus ja joudut odottamaan vielä jne. Kaikki potilaat ehtivät mennä ennen minua kun vihdoin pääsin viimeisenä sisään ennen viittä iltapäivällä ja jalkani kipsattiin kahden suomalaisen lääkärin toimesta ja yhden sikäläisen avustaessa. Pyysin pientä ja sievää kipsiä ja aika hyvin pyyntöni toteutettiinkin. :) Kipsiin tuli kantapään kohdalle kiinni aika korkea korko  että jalka pysyisi oikeassa asennossa.

Näkymä Ilembulan kylältä, sairaalan portti on tästä suoraan eteenpäin pikkubussin takana.

Sain ohjeet etten saa astua ollenkaan kipsatulla jalalla ja toinen M etsi jostain kyynärsauvat että pääsisin liikkumaan. Sauvat olivat mallia Afrikka, eriparia ja toinen rikki mutta hyvin niillä kuitenkin liikuin viimeiset pari viikkoa Afrikassa ja tulin niiden kanssa myöhemmin myös Suomeen. Alku oli vaikeaa. En osannut yhtään kävellä sauvojen kanssa niin etten olisi varannut kipsattuun jalkaan missä varpaat olivat paljaana. Kävelin niin että käytin varpaita maassa vaikka en niihin paljon varannutkaan ja ihmettelin miten tämä liikkuminen voi olla näin vaikeaa. Toinen M joutui nostamaan minut autoon kun en pystynyt hyppäämään sinne yhdellä jalalla, autosta pois pääsin jotenkin vaikka hankalalta se kyllä tuntui. Meni muutama päivä ennen kuin kyynärsauvojen kanssa kävely alkoi vähän sujua.

Ilta meni suunnilleen jalka suorana sängyllä ja mieli oli alamaissa. Mietin mielessäni miten pärjään matkalla Suomeen ja kotona jos joudun kuusikin viikkoa pitämään kipsiä. Onneksi en vielä silloin tiennyt miten pitkä matka minulla oli vielä edessä ennen kuin pääsen kunnolla kävelemään.

Autosta otettu kuva,anteeksi sen huono laatu. Koululaiset tulevat koulusta ja joka kerta kun lapset huomasivat autossa ulkomaalaisia valkonaamoja he hymyillen tervehtivät ja huusivat  mzungu (valkoihoinen henkilö). Nämä iloiset tervehdykset ja hymyt ilahduttivat aina.

Sain walkkerin pois jalastani vasta toukokuun lopussa. Vielä nytkin minun pitäisi käyttää sitä lenkillä ja koko kesän aikana en saisi kävellä tavallisilla kengillä vaan olisi pidettävä vaelluskenkiä missä on varsi tukemassa nilkkaa. Kengässä joudun pitämään pientä kantapään korotusta kesän ajan ja paljon jaloin kävely on kielletty. Jalkani ei ole vielä kunnossa ja onnun kävellessä hiukan. Toki voi johtua siitäkin etten pidä vaelluskenkiä vaan tekee mieli joskus pukeutua vähän mukavammin. Kävelyt olen jättänyt nyt minimiin, toki on pakko jonkin verran liikkua ja välillä joudun kävelemään liikaakin. Tämä olikin siis vähän pidempiaikainen vaiva, onneksi en tiennyt sitä vielä Afrikassa ollessani.